Aloittamisen vaikeus

Tässä on tämän blogin ensimmäinen lause.

Mun täytyy myöntää, että saadessani inspiraation blogin pitämisestä yli vuoden tauon jälkeen minua jotenkin jännitti. Osaanko enää kirjoittaa? Osasinko ylipäätään kirjoittaa aiemmassa blogissani? Miksi into kirjoittamiseen lopahti?

Niin monet kerrat olen aloittanut räpeltämään jonkinlaista ulkoasua blogille. Olen kokenut äärettömiä innostuksen ja inspiraation tunteita, ollut varma että nyt minä taas alan tähän hommaan. Silti joka kerta niin vahvoilta vaikuttaneet aikomukseni ovat lopahtaneet ja blogi-innostus väljähtynyt.

Nyt minä aion kuitenkin aloittaa ja myös hitto soikoon jatkaa. Minä olen aina ollut haka aloittamaan asioita ja loppujen lopuksi jättää ne puoliksi tehdyiksi. Minä saan kivoja ja joskus jopa todella hyviä ideoita. Minä olen melko luova ihminen, ja koen, että mulla olisi paljon annettavaa esimerkiksi kirjoittamisen suhteen. Viime vuosina olen kauhukseni huomannut, että en anna luovuuteni päästä valloilleen enkä hyödynnä omia pieniä lahjojani riittävästi enkä kanavoi energiaani minulle mieluisten asioiden kautta. Mitähän on tapahtunut? Elämä, ehkä? Suorittaminen ja kiire?

Blogin pitäminen oli minulle aikoinaan ensisijaisesti väylä omien sekavien ajatusteni, tunteideni ja mietteideni jäsentämiseen. Ne ihmiset, jotka eksyivät blogiani lukemaan ja pitivät siitä tietysti tsemppasivat jatkamaan. Oli mukavaa, että minun jutuistani pidettiin. Tästä huolimatta tälläkin kertaa haluan keskittyä bloggaamisessa siihen, että asiat myös selkeytyisivät omassa päässäni kirjoittamisen avulla. Kaikki te ihanat läheiset ja ystävät, kaverit ja tutut varsin hyvin tiedätte, että mulla on monesti kovin suuri ajatusten trafiikki pienessä päässäni meneillään, ja liian usein annan tämän sekamelskan puuroutua päässäni yhdeksi valtavaksi möykyksi. Toisinaan osaan olla rationaalinen ja määrätietoinen, mutta enimmäkseen olen vakaasti tunteella käyvä, yrityksen ja erehdyksen kautta toimiva haahuilija. Elämässä on kivaa ennalta-arvaamattomuus ja se, ettei asioita tarvi tietää just nyt. Ei ole pakko olla älyttömiä suunnitelmia, ei tarvitse olla tietynlainen. Ei tarvitse olla tähtäimessä millintarkkuudella mietittyjä haaveita. Nyt ei saa käsittää väärin - totta kai minulla on haaveita, unelmia, toiveita, mielekkääksi kokemiani elämän mahdollisuuksia ja päämääriä. Minä olen vain sellainen tyyppi, jolla on tapana haahuilla. Toisaalta ihailen ihmisiä, joilla on nämä selkeät päämäärät ja kuva elämästään tiedossa, kun taas toisaalta minua saattaa huonoina päivinä häiritä oma taivaanrannan maalarin roolini ja siten muiden ihmisten päämäärätietoisuus alkaa ahdistaa ja ärsyttää. Tästä vastaparista pääsemme tosin taas siihen mantraan, jota jaksan nykyään itselleni hokea: ei tarvitse olla tietynlainen.

Joka tapauksessa minun yksi päämääräni on nyt tämän blogin aloittaminen ja ylläpitäminen, ihan oikeasti. Tänne minä muotoilen ajatuksiani, kerron itsestäni ja elämästäni, jaan arjen iloja ja suruja, läyhään välillä myöskin vähemmän tärkeää höpötystä sekä todennäköisesti lainailen paljon pätkiä laulujen lyriikoista taustoittamaan fiiliksiäni. Asukuvia ja muotijuttuja täältä ei tule löytymään, vaikka minulle ei olekaan aivan sama, mitä vaatteita päälleni laitan. Blogini tunnelma ja tarkoitus taitaakin kuvastua melko hyvin blogin nimestä: minä kerron miltä se tuntuu. En tähdännyt siihen, että blogin ulkoasusta olisi tietoisesti tullut väreiltään melko synkkä ja pimeä, mutta taidan antaa itselleni sen anteeksi. Sainhan sentään blogiin bannerin aikaiseksi huikaisevilla Paintin käyttötaidoillani.

Kaiken tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen voin pysähtyä hetkeksi analysoimaan omaa oloani. Tällä hetkellä minä tunnen suunnatonta iloa siitä, että kirjoitin ensimmäisen tekstin tähän blogiin. Minulla on tunne siitä, että tein jotain itseni hyväksi. Päästin luovuuteni esiin. Voi taivas sentään, sain vihdoinkin avattua bloggerin ja raapustettua tämän kaiken! Olen ällistynyt.

Toivon suuresti, että sinä, joka tätä tekstiä päädyt lukemaan, haluat tulla toistekin käymään. Otan nyt tietoisen riskin linkkaamalla vanhan blogini tähän näin: http://comerockmydancefloor.blogspot.fi/. En ole hetkeen verestänyt muistoja lukemalla tuotoksiani, mutta haluan muistuttaa, että blogia on kirjoitellut ainakin omasta näkökulmastani paitsi fyysisesti niin myös henkisesti nuorempi tyttönen. Uskallan silti sanoa, että postauksista saattaa löytyä hyväkin yksilöitä.

Näihin sanoihin ja tuleviin tunnelmiin (olipas klisee),

Heli