Minä

Sateista iltaa länsirannikon helmestä! Te jotkut jotka olette ainakin kävijämäärien ja sivun katseluiden tilastojen perusteella eksyneet tätä blogia katselemaan ootte jo varmasti miettineet että jokohan se lopetti ennen kuin aloittikaan. Tämä sama asia on vaivannut mua viime viikkoina, uhosinhan niin tosissani ensimmäisessä tekstissä aloittavani blogin kirjoittamisen uudella tarmolla kuten myös jatkavan sitä - täytyy sanoa, että mulla on ollut vähän kiire. Tosin uskon itse vakaasti siihen, ettei koskaan ole niin kiire etteikö ehtisi esimerkiksi tavata ystäviä (tai vähintään pitää maratonpuhelutreffit) tai tehdä vähäisellä vapaa-ajalla asioita, joista nauttii. Minun vapaa-ajalla käytetty aika on tainnut vaan kolmena viime viikkona kulua pääasiassa sarjojen ja leffojen katselemiseen (tähän se apina-emoji, joka pitää käsiä silmillään). Mutta tässä nyt olen, enkä ole ollut aikeissakaan jättää tätä projektia tähän eli jos musta ei hetkeen kuulu niin elekää hättäilkö.

Ajattelin, että voisin tässä vaiheessa hieman kertoa itsestäni itseni näkökulmasta. Vanhasta blogista toki saa jonkinlaisen käsityksen siitä nuoresta naisesta, joka koneen takana naputtaa, mutta uskon hieman kasvaneeni noista ajoista. Edelleen odotan itseltäni rönsyilevää kirjoitustyyliä sekä loputtoman tuntuisia analyyseja asioista ja tunteista, mutta olen itsekin kiinnostunut siitä millaiseksi itseäni ja elämääni tänä päivänä kuvailen. Katsotaas siis.

Nimeni on siis Heli ja olen 22-vuotias. Alkukappaleen länsirannikon helmellä viittasin tämänhetkiseen asuin- ja opiskelukaupunkiini Vaasaan, joka on isomman kaupungin tulokkaan näkökulmasta pienehkö mutta aivan mukava ja kompakti paikka olla ja elää. Minun ja Vaasan suhde ei kuitenkaan ollut aikojen alussa se kaikkein helpoin: vielä fuksivuonna 2012-2013 harkitsin välillä vähemmän, välillä enemmän tosissaan hakeutumista muualle kouluun. Nyt parin vaasavuoden jälkeen uskalla onneksi huokaista helpotuksesta ja todeta, että hirveän hyvä homma kun en lähtenyt pois. Täällä asuessani olen tutustunut lukemattomiin uusiin ihmisiin, kokenut äärettömän hauskoja hetkiä opiskelijaelämän riennoissa, ollut iloinen, ollut surullinen, tuntenut ihastusta ja vihaa, oppinut paljon itsenäisestä elämästä ja niin edelleen. Aika kliseistä, mutta en muuten osaa tätä kaikkea kuvailla. Ennen kaikkea haluan korostaa kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat Vaasan retkeni aikana päätyneet ystävikseni: en olisi voinut paremmin kuvitella ystävyys- ja kaveruusrintamalla käyvän. Oon saanut monia todella rakkaita ystäviä täällä sekä liudan kavereita, joiden kanssa on tullut hypättyä opiskelijabileissa ja vähän niiden ulkopuolellakin. Niin, ai mikä opiskelu? Taisin mainita opiskelusta lähinnä sen vapaamman puolen... opiskelen siis aika usein kysyttäessä "humanistihömppätieteitä" eli virallisesti pääaineena viestintätieteitä. Ehkä tää epävirallinen termi kertoo vähän siitä, etten oo aivan vakuuttunut opiskelemastani alasta. Sivuaineeksi luin viime keväänä/kesänä kasvatustieteen perusopinnot, koska kasvatustiede ja psykologia kiinnostavat. Jotain musta kai siis tulee, en tiedä. "Jos tää kanditutkinto nyt eka pakettiin ja katsotaan sitten lisää"-lausetta hoen aika usein itselleni ja muille. 

Vaikka Vaasassa asun ja viihdynkin, huomaan silti kaipaavani isomman kaupungin ympyröihin. Kotoisin oon Oulusta, hieman ylempää Suomesta ja jotenkin miellän itseni tämmöiseksi pohjosen likaksi. Mulla on melko vahva kotiseuturakkaus ja oonkin aina viihtynyt Oulussa, en esimerkiksi muuttanut Oulusta pois siksi että inhoaisin koko paikkaa. Päinvastoin. Vaasassa asuessani kotikaupungin merkitys on korostunut ja koen edelleen, että mulla on toinen jalka koko ajan jossain muualla eli Oulussa. Tämä ongelma meinasi muodostua liian suureksi juurikin fuksivuonna, jonka aikana kaipailin Ouluun ihan sietämättömästi. Nykyisellään tasapainottelen varsin onnistuneesti kahden kaupungin välillä. On todennäköistä, että saatan päätyä jossain vaiheessa takaisin Ouluun, mutta on myös mahdollista, että päädyn jonnekin aivan muualle. Vaihtoehdot ovat siis auki eikä ole lainkaan itsestään selvää että Ouluun asettusin. Se on silti fakta, että mulla on semmoinen hyvin oululainen identiteetti joka ei lähde kulumallakaan (oululaiset tietää mistä tässä puhun) ja että perhe ja ystävät siellä päin totta kai vetävät mua sinne aina takaisin. 

Tällä hetkellä kotia kohtaan on tosin hieman ristiriitainen olo, sillä mun vanhemmat myy meidän taloa tällä hetkellä. Taloa, johon muutettiin vuonna 1994 ja jossa kaikki hyvä ja paha on koettu. Ylipäätään se, että kotitalo myydään on jo todella iso juttu, ja lisäksi koko asuinalue muistuttaa niin paljon lapsuudesta ja nuoruudesta. Ymmärrän silti sen, miksi vanhempani haluavat myydä talon tässä vaiheessa: hyvällä paikalla olevassa kerrostaloasunnossa on helpommat ja halvemmat asumispuitteet ja järkevämmät tilat kahdelle ihmiselle. Toisaalta taas mitään en silti sille voi, että koen kamalaa haikeutta ja surua talosta luopumiseen liittyen. Uusia tuulia on siis luvassa - myös omissa asumisolosuhteissani, sillä about neljän kuukauden päästä pakkaan kamat laukkuun ja lähden viettämään vaihto-opiskeluaikaani Saksan Müncheniin! Erityisen iloinen oon siitä, että päädyin rakkaan ystäväni kanssa samaan kaupunkiin ja samaan kouluun vaihtoon. Seikkailu odottaa, ja ensimmäinen tavoite meillä taitaa olla kaljan juonnin opettelu. Saksasta kun kuivaa omppusiideriä ei kuulemma pahemmin saa. Luulen, että tässä tavoitteessa on haastetta kerrakseen, eikä muita kannata lähteä etukäteen edes määrittelemään. Miks bloggerissa ei oo emojeita (taipuuko se noin)?!?! Tähän passais niin hyvin se emoji, joka irvistää niin että hammasrivi esittäytyy. 

Tällaista tekstiä sain mun tän hetkisestä elämästä aikaiseksi. Robinia lainatakseni, luulen että olen erittäinkin sopivasti onnellinen. Linkitän kuitenkin loppuun mielestäni ajatusmaailmaani hyvin kuvaavan kappaleen, voisin kuvitella että melko moni pystyy tähän tekstiin samaistumaan. 

onnee haen paljain käsin pilkkopimeästä
haavat syvenee mut mä en lakkaa etsimästä
en kantajia kaipaa löydän itse vielä tieni
suuri on sun kyläsi mun maailmani pieni

Aloittamisen vaikeus

Tässä on tämän blogin ensimmäinen lause.

Mun täytyy myöntää, että saadessani inspiraation blogin pitämisestä yli vuoden tauon jälkeen minua jotenkin jännitti. Osaanko enää kirjoittaa? Osasinko ylipäätään kirjoittaa aiemmassa blogissani? Miksi into kirjoittamiseen lopahti?

Niin monet kerrat olen aloittanut räpeltämään jonkinlaista ulkoasua blogille. Olen kokenut äärettömiä innostuksen ja inspiraation tunteita, ollut varma että nyt minä taas alan tähän hommaan. Silti joka kerta niin vahvoilta vaikuttaneet aikomukseni ovat lopahtaneet ja blogi-innostus väljähtynyt.

Nyt minä aion kuitenkin aloittaa ja myös hitto soikoon jatkaa. Minä olen aina ollut haka aloittamaan asioita ja loppujen lopuksi jättää ne puoliksi tehdyiksi. Minä saan kivoja ja joskus jopa todella hyviä ideoita. Minä olen melko luova ihminen, ja koen, että mulla olisi paljon annettavaa esimerkiksi kirjoittamisen suhteen. Viime vuosina olen kauhukseni huomannut, että en anna luovuuteni päästä valloilleen enkä hyödynnä omia pieniä lahjojani riittävästi enkä kanavoi energiaani minulle mieluisten asioiden kautta. Mitähän on tapahtunut? Elämä, ehkä? Suorittaminen ja kiire?

Blogin pitäminen oli minulle aikoinaan ensisijaisesti väylä omien sekavien ajatusteni, tunteideni ja mietteideni jäsentämiseen. Ne ihmiset, jotka eksyivät blogiani lukemaan ja pitivät siitä tietysti tsemppasivat jatkamaan. Oli mukavaa, että minun jutuistani pidettiin. Tästä huolimatta tälläkin kertaa haluan keskittyä bloggaamisessa siihen, että asiat myös selkeytyisivät omassa päässäni kirjoittamisen avulla. Kaikki te ihanat läheiset ja ystävät, kaverit ja tutut varsin hyvin tiedätte, että mulla on monesti kovin suuri ajatusten trafiikki pienessä päässäni meneillään, ja liian usein annan tämän sekamelskan puuroutua päässäni yhdeksi valtavaksi möykyksi. Toisinaan osaan olla rationaalinen ja määrätietoinen, mutta enimmäkseen olen vakaasti tunteella käyvä, yrityksen ja erehdyksen kautta toimiva haahuilija. Elämässä on kivaa ennalta-arvaamattomuus ja se, ettei asioita tarvi tietää just nyt. Ei ole pakko olla älyttömiä suunnitelmia, ei tarvitse olla tietynlainen. Ei tarvitse olla tähtäimessä millintarkkuudella mietittyjä haaveita. Nyt ei saa käsittää väärin - totta kai minulla on haaveita, unelmia, toiveita, mielekkääksi kokemiani elämän mahdollisuuksia ja päämääriä. Minä olen vain sellainen tyyppi, jolla on tapana haahuilla. Toisaalta ihailen ihmisiä, joilla on nämä selkeät päämäärät ja kuva elämästään tiedossa, kun taas toisaalta minua saattaa huonoina päivinä häiritä oma taivaanrannan maalarin roolini ja siten muiden ihmisten päämäärätietoisuus alkaa ahdistaa ja ärsyttää. Tästä vastaparista pääsemme tosin taas siihen mantraan, jota jaksan nykyään itselleni hokea: ei tarvitse olla tietynlainen.

Joka tapauksessa minun yksi päämääräni on nyt tämän blogin aloittaminen ja ylläpitäminen, ihan oikeasti. Tänne minä muotoilen ajatuksiani, kerron itsestäni ja elämästäni, jaan arjen iloja ja suruja, läyhään välillä myöskin vähemmän tärkeää höpötystä sekä todennäköisesti lainailen paljon pätkiä laulujen lyriikoista taustoittamaan fiiliksiäni. Asukuvia ja muotijuttuja täältä ei tule löytymään, vaikka minulle ei olekaan aivan sama, mitä vaatteita päälleni laitan. Blogini tunnelma ja tarkoitus taitaakin kuvastua melko hyvin blogin nimestä: minä kerron miltä se tuntuu. En tähdännyt siihen, että blogin ulkoasusta olisi tietoisesti tullut väreiltään melko synkkä ja pimeä, mutta taidan antaa itselleni sen anteeksi. Sainhan sentään blogiin bannerin aikaiseksi huikaisevilla Paintin käyttötaidoillani.

Kaiken tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen voin pysähtyä hetkeksi analysoimaan omaa oloani. Tällä hetkellä minä tunnen suunnatonta iloa siitä, että kirjoitin ensimmäisen tekstin tähän blogiin. Minulla on tunne siitä, että tein jotain itseni hyväksi. Päästin luovuuteni esiin. Voi taivas sentään, sain vihdoinkin avattua bloggerin ja raapustettua tämän kaiken! Olen ällistynyt.

Toivon suuresti, että sinä, joka tätä tekstiä päädyt lukemaan, haluat tulla toistekin käymään. Otan nyt tietoisen riskin linkkaamalla vanhan blogini tähän näin: http://comerockmydancefloor.blogspot.fi/. En ole hetkeen verestänyt muistoja lukemalla tuotoksiani, mutta haluan muistuttaa, että blogia on kirjoitellut ainakin omasta näkökulmastani paitsi fyysisesti niin myös henkisesti nuorempi tyttönen. Uskallan silti sanoa, että postauksista saattaa löytyä hyväkin yksilöitä.

Näihin sanoihin ja tuleviin tunnelmiin (olipas klisee),

Heli